Huolestuin kiireestäsi, ystäväni

Tapasin ystäviä, jotka olivat vähän aikaa sitten jääneet eläkkeelle ja pois jokapäiväisestä työssäkäynnistä.  Pohdimme elämäämme ja sitä, millaista elämä vielä vähän aikaa sitten oli ollut.

Se oli ihan hullua touhua. Palaverista toiseen ilman taukoa ja valmistautumista.

Jaoimme muiston, että koko ajan tuntui olevan valtava kiire.  Muistelimme naureskellen, että mitähän olivatkaan ne asiat, jotka sen kiireen saivat aikaan ja miksi siitä niin kovasti puhuimme. Emme muistaneet niitä yksittäisiä asioita,  organisaatioidemme monet myllerrykset vielä muistimme. Huomasimme kulkeneemme kuin huumattuina. Yötkin nukuimme huonosti. Ne oman työympäristön asiat tuntuivat silloin niin paljon isommilta kuin ne oikeasti ovat. Nauratti.

Olin viime viikolla muutamassa oman alan tilaisuudessa ja parissa privaatissa pöydässä, joissa tapasin työuran aikaisia  tuttavuuksia ja muita ystäviä.  Kyseltiin ja kerrottiin kuulumisia. Minä kerroin, että tuntuu vieläkin työläältä opettaa aivojaan ja ruumista siihen, että ei ole kiire.  Kerroin auliisti miltä tuntuu, kun on aistit auki ja saa ajatella pitkiä ajatuksia.

Kysyin heiltä, että mitä kuuluu ja miten menee.

”Kiire on koko ajan.”

Kyselin näiltä kiireestä kertovilta, että kauanko vielä pitää jaksaa eli minä vuonna ovat syntyneet.

1959, 1961, 1966, 1964, 1968, 1976.

Kun sitten laskettiin eläkeiät ja lisävuodet, huomasi, että monilla on vielä pitkä kakku edessä. Jos jo nyt ainut toive on eläkeikä, niin tulee kyllä viimeiset 10-15 vuotta putkea raskaaksi taivaltaa.

Huolestuin.

Jotakin meissä, ajattelutavassamme, esimiehissä tai työkulttuurissa on kovasti pielessä, jos työ tuntuu sellaiselta, että jaksaminen on koko ajan äärirajoilla. Tottakai pitää työtä tehdä, ja palkkansa tavalla tai toisella on jokaisen ansaittava. Työ on myös ilo ja etuoikeus.  Se peittyy, jos päivittäinen jaksaminen on ainut tavoite.

Niin.

Sellaista se oli itselläkin.  Ja niillä eläkkeelle jääneillä kavereilla. Aivot olivat jumiutuneet kohtaan kiire ja ne pysyivät siinä.  Välillä käytiin lenkillä ja tehtiin postauksia, jossa kerrottiin, miten ihana aamuhetki tms oli  – ja taas mentiin.

Eikä se mennyt pois edes kesälomalla, vaikka luki kaikki ”10 vinkkiä rentouttavaan lomaan”-palstat. ”Ensi kuussa/vuonna helpottaa”, sanottiin huolestuneille läheisille. ”Kun tämän vielä saan valmiiksi!”

Jälkeenpäin naurattaa. Miten sitä toimikin niin hullusti. Johan siinä kiireessä työn laatukin kärsi.

Mutta ei naurattanut, kun katseli väsyneitten vähän yli 50-vuotiatten ilmeitä ja kuunteli huokailuja.

Pitäkää hyvä kesäloma!

En minä tiedä, mitä tälle kiire-ilmiölle pitäisi tehdä. Itselle auttoi vasta se, kun lopetti kiiretyöt  ja vuoden verran opetti aivojaan toimimaan ilman kiire-autopilottia.

Piti opetella, jotta osaa elää ja tehdä välillä työtä normaalitilassa. Ja nukkua.

Jatkuvassa kiireessä ei ole tolkkua. Ei ruokita kulttuuria, joka ihannoi kiirettä.
Ruokitaan luovuuden ja ilon kulttuuria. Siitä hyötyvät kaikki.